Konvektiivisia lumikuuroja syntyy, kun kylmää ilmaa virtaa avoimen meren ylle. Pienialaiset voimakkaat lumikuurot voivat heikentää ajo-olosuhteita nopeasti ja siten aiheuttaa vaaratilanteita erityisesti liikenteessä.
Konvektiiviset lumikuurot ovat tunnettu ilmiö Pohjois-Amerikan Suurten järvien alueella, jossa niitä kutsutaan termillä ”lake-effect snow”. Itämerellä muodostuville konvektiivisille lumikuuroille ei ole suomen kielessä kunnollista vastinetta ja usein uutisjutuissa käytetäänkin nimitystä ”lumitykki”. Helppouden vuoksi tässä tekstissä käytetään termiä lumikuuro.
Jotta merellisiä lumikuuroja voi muodostua, täytyy ilman lämpötilan olla noin puolentoista kilometrin korkeudella vähintään 13 °C merenpinnan lämpötilaa kylmempi. Meri lämmittää kylmää ilmaa yläpuolellaan ja toimii lämmön ja kosteuden lähteenä. Lämpimän ilman noustessa ja kosteuden jälleen tiivistyessä muodostuu myötätuulen suuntaan korkeutta kasvavia pieniä ja pippurisia konvektiopilviä (kuva 1). Lumikuurojen voimakkuuteen vaikuttaa myös jäättömän vesialueen laajuus tuulen suunnassa, ns. pyyhkäisymatka. Mitä pidempi pyyhkäisymatka ja mitä suurempi ilman ja vesipinnan välinen lämpötilaero on, sitä enemmän muodostuva konvektiopilvi kerkeää kerätä lämpöä ja kosteutta merestä. Jos meri on jäässä, ei konvektiivisia lumikuuroja pääse syntymään.
Se, pyryttääkö lumikuuropilvi sateensa mantereelle vai jääkö se meren ylle, riippuu tuulen suunnasta. Jos tuuli käy mereltä mantereelle ja sen suunta pysyy muuttumattomana, lunta voi pyryttää rannikon läheisyyteen useita tunteja tai jopa päiviä. Sisämaassa kuuropilvien energialähde hiipuu ja sitä myötä myös lumisade lakkaa.
Tänä vuonna eteläisen Suomen lumikausi alkoi marraskuun puolenvälin jälkeen, kun konvektiiviset lumikuurot pyryttivät rannikolle noin 10 cm lunta. Suomessa voimakkaita merellisiä lumikuuroja esiintyi viimeksi vuosi sitten joulun aikoihin, kun Vaasaan pyrytti reilut 40 cm lunta ja Turkuunkin yli 20 cm. Suomen ennätys yhden vuorokauden aikana sataneelle lumikertymälle on 73 cm. Se mitattiin Merikarvialla 8.1.2016. Lumisadealue oli hyvin kapea, eikä muutaman kymmenen kilometrin päässä lunta kertynyt kymmentä senttiä enempää maahan.
Muualla maailmassa konvektiivisista lumikuuroista on saatu huomattavasti suurempiakin lumikertymiä. Vaikka kuluneen marraskuun aikana ennätyksiä ei aivan rikottukaan, voimakkaat konvektiiviset lumikuurot pyryttivät paksut kinokset lunta muun muassa Ruotsin itärannikolle ja Pohjois-Amerikan suurten järvien alueelle. Buffalossa, New Yorkin osavaltiossa, satoi kolmen päivän aikana lähes metri lunta. Myös Ruotsin rannikolla, Börrumissa, kinokset kasvoivat yli puolen metrin korkuisiksi. Molemmissa tapauksissa havaittiin myös lumipyrysalamontia.
Merellisiä lumikuuroja esiintyy vuosittain
Missä sitten konvektiivisia lumikuuroja meillä Suomessa useimmin esiintyy, ja kuinka paljon ne kerryttävät lunta rannikolle? Näihin kysymyksiin pyrittiin vastaamaan Ilmatieteen laitoksella tehdyssä tutkimuksessa. Tutkimuksessa tarkasteltiin konvektiivisille lumikuuroille suotuisten päivien esiintyvyyttä 48 vuoden (1973–2020) aikana. Koska lumikuurojen syntyyn vaikuttaa useita tekijöitä, ilmastoaineistosta etsittiin päiviä, jolloin lumikuuroille suotuisia sääoloja esiintyi yhtäaikaisesti.
Tutkimuksessa havaittiin, että merellisiä lumikuuroja esiintyy Suomen rannikkoalueilla vuosittain, keskimäärin 16 päivänä. Eniten lumikuuropäiviä esiintyi Selkämerellä Satakunnan edustalla, noin 7 päivänä vuosittain. Lumikuuroja muodostuu tyypillisesti loppusyksystä ja alkutalvesta, kun meri on vielä jäätön, mutta ilma jo tarpeeksi kylmää. Suomen koko rannikkoaluetta tarkasteltaessa eniten merellisiä lumikuuropäiviä esiintyi marras- ja joulukuussa.
Keskimäärin Suomen rannikolle satavat lumikuurot kerryttivät lunta varsin maltillisesti, 2–5 cm päivässä. Eniten suuria lumikertymiä (yli 10 cm päivässä) pyryttäviä lumikuuropäiviä esiintyi etelärannikolla, vaikka suurimmat yksittäiset lumikertymät onkin mitattu länsirannikolla.
Mitä lumikuuroille käy ilmaston lämmetessä?
Ilmaston lämpeneminen on jo lyhentänyt Suomen termisen talven ja jääpeiteajan pituutta ja pienentänyt lumisateiden osuutta talven kokonaissateesta. Sillä on vaikutusta myös lumikuurojen esiintymisajankohtaan. Vielä reilut 20 vuotta sitten lumikuuroja esiintyi useimmiten marras-joulukuussa, mutta 2000-luvulla tammikuu on lumikuurojen esiintymisessä kirinyt marraskuun ohi.
Meren pintalämpötilan nousu suosii merellisten lumikuurojen muodostumista talvella, mutta myöhään syksyllä lumikuurojen muodostumisen todennäköisyys on pienentynyt ilman lämpötilan nousun vuoksi. Vaikka lumikuurojen esiintymisajankohta on siirtynyt myöhemmäksi kohti keskitalvea, ei niiden aiheuttamissa lumikertymissä havaittu tapahtuneen tilastollisesti merkitsevää muutosta suuntaan eikä toiseen.
Teksti ja kaaviokuva: Taru Olsson
Valokuva: Kirsti Jylhä
Lähdeviite:
DOI: 10.35614/ISSN-2341-6408-IK-2022-11-02
